Tämä kylmyys pistää vihaksi. Täällä on toki tapahtunut vaikka mitä, mutta tällä hetkellä on päällimmäisenä mielessä jalat, joihin on luita myöten syöpynyt ziljoona neulanterävää jääpuikkoa.   

On se ihmeellistä, tämä elämä. Päivät kiitävät ohi, ettei huomaakaan. Parasta tässä on, että todella olen nauttinut menneistä parista viikosta. Olemme lähes joka ilta tehneet lasten kanssa jotain mukavaa. Ipanoitten luonne-erot alkavat näkyä, mikä tekee yhdessä puuhailusta entistäkin mielenkiintoisempaa. Kuopus on kiinnostunut fyysisistä aktiviteeteista. Innostuu palloista ja juoksemisesta, rakastaa liikuntaa ja ulkoilua. Esikoinen voi leikkiä kauankin samaa leikkiä, keskittyy siihen ja hermostuu, jos ei saa olla rauhassa. On terveellä tavalla sosiaalinen, mutta tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Hermostuu ja stressaantuu, jos ympärillä on liikaa elämää. Ovat kuin äitinsä kuvia molemmat, mitä se siis kertookaan minusta...

Olen paljon miettinyt kasvatusta ja sitä, mitä näistä lapsista tulee. En ole häävi kasvattaja. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ole edes häävi äiti. Älkää väittäkö, että olen, kun ette voi sitä mitenkään tietää - en kai minäkään ennen kun näen, millaisia pojista tulee. Siksi pohdinkin asioiden etenemistä. Sitä, mitä varhaislapsuus näille kahdelle tulee kouluiässä ja aikuisina merkitsemään. Näen jo nyt, että esikoiselle epäsosiaalisuus tulee olemaan ongelma. Ymmärrän, että se johtuu minusta, kun en opettanut vauvaiästä alkaen muihin lapsiin. Vasta kolmevuotiaana hän kunnolla tutustui ikäisiinsä. Kuopuksen kanssa olen toiminut täysin päinvastoin ja sosiaalisuuden huomaa jo nyt, vaikka lapsi on vasta vuoden. Siinäkin piilee ongelmansa. Kuopus ei välttämättä malta opiskella tai tule koskaan tietämään mitä elämältään tahtoo. Voi tuntua hullulta päätellä tällaista kahdesta alle neljävuotiaasta, mutta tietynlainen aavistus silti on. 

Joka tapauksessa, tänään lasten touhuja katsellessa tein vakaan päätöksen antaa molempien kasvaa omaan suuntaansa. Tuli mieleen Schindlerin lista. Elokuva, jonka eräässä kohtauksessa juutalaisäidin käskettiin valita kahdesta pienestä lapsestaan, kumpi joutuu kaasutettavaksi natsien leirille, kumpi pelastetaan. Äiti taisi valita vanhemman lapsen, pojan, ja lähetti pienen tyttönsä murhattavaksi. Jos minulta vaadittaisiin samanlaista päätöstä, en ymmärrä miten voisin sen tehdä. Paitsi arpomalla. 

Meinasin laittaa tämän kommentteihin, mutta tulee niin pitkä teksti, että päätin kirjoittaa omaksi päivityksekseen.

Alan päästä jyvälle exän vinksahtaneesta maailmankuvasta. Jollain tapaa. En kuitenkaan usko, että kukaan muu kuin luonnehäiriöinen itse kykenee täysin ymmärtämään sen käytöksen taakse kätkeytynyttä ahdistavaa sisäistä maailmaa. Normaalin ihmisen on niin käsittämätöntä samaistua sellaisen ihmisen ajatuksiin ja toimintaan, joita eivät ohjaa tunnesiteet tai moraalin rajat.

Minun käsitykseni ihmisestä on, että jokaisen inhimillisen olennon käyttäytymistä määrää kaksi asiaa: tarve ja tunne. Nämä molemmat ovat jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Luonnehäiriöiseltä tuntuu tyystin puuttuvan tunne, jää jäljelle vain tarve. Sillä, että tuntee tekevänsä oikein, tai olevansa reilu, ei ole tuollaiselle robotille mitään merkitystä. Puuttuu ylipäätään käsitys siitä, että hänen toimintansa voisi olla väärää. Omasta mielestään hän on aina oikeamielinen ja täydellinen. Muut aiheuttavat kaiken pahan maan päällä. Luonnehäiriöistä ajaa toimimaan ainoastaan omat tarpeet. Muut ovat välineitä tyydyttää noita tarpeita. Kenelläkään muulla ei ole mitään muuta kuin välinearvo. Parisuhde pitää saada, koska siinä saa seksiä. Lapsia pitää saada, koska sillä saa arvostusta ja arvostettavan aseman. Parisuhteen aikana vertasinkin itseäni ja lapsia sohvakalusteisiin.
 
Joka tapauksessa, eilen oli todella mukava ilta. Ystävä tuli käymään ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä aina Jumalasta araknofobiaan, grafologiasta menneisyyden mörköihin. Joskus paras tapa lepuuttaa hermojaan on jaaritella joutavuuksia ilman, että kukaan vähättelee noiden joutavuuksien arvoa.

Minun piti tehdä tästä blogista positiivinen, mutta nyt olen vaarassa ajautua uudelleen samoihin tunnelmiin kuin ennen muuttoa. Painostava tunne kasvaa kasvamistaan. En tahtoisi kuluttaa enää päivääkään valittamiseen, mutta mitä muutakaan tässä voi tehdä. Olen räyhännyt exälle, että saa pitää omat päävammansa erossa minun ja lasten elämästä. Taistelin niiden takia vuosia oman mielenterveyteni uhalla. Miehen ongelmat olivat vaarassa tuhota koko elämäni - sananmukaisesti. Lopussa olin jo niin turhautunut ja raivoissani, että mielikuvissani hakkasin miehen päätä rautalapiolla ja seivästin häntä leipäveitsillä. Pelkäsin, että vielä toteutan mielikuvani ellen pääse sieltä pois! Luulin päässeeni, vaan enpä päässyt.

Lukemattomista suorasanaisista käskyistäni huolimatta mies pommittaa minua ongelmillaan. Miten en ole huomannut, että hän on näin sairas. Saatan saada kymmeniä tekstiviestejä, joissa hän syytää ongelmiaan niskoilleni. Erittäin seksipainotteisia sähköposteja, joista viimeisin kiristi jälleen vanteen pääni ympärille. Ajatustenvaihtomme on tätä (kysymykset muotoiltu, mutta sisältö tismalleen sama kuin alkuperäisissä):

Ex: Minkä kokoinen penis minulla on?
Minä: Älä vaivaa minua penis -kysymyksillä. Ota mitta käteen ja mittaa.

Ex: Kuulin, että pitää ajatella seksiä tunti yhtäsoittoa. Sen pitäisi saada ymmärtämään, ettei se ole niin mukavaa.
Minä: Sinä ajattelet seksiä yhtäsoittoa ympäri vuorokauden, eikä se haittaa sinua lainkaan.

Ex: Kertoisit nyt, saitko alkuaikojen jälkeen ainuttakaan orgasmia?
Minä: Painu nyt saastoinesi muille kanaville jauhamaan!

Mitä enemmän räyhään lopettamaan, sitä enemmän mies äityy piinaamaan. Eikä kyse ole vain seksistä. Mies jauhaa niistä samoista asioista, mistä minä epätoivoisesti yritin keskustella silloin, kun olimme yhdessä. Silloin hän ei välittänyt keskustella mistään, nyt kun minä en jaksa kuulla enää sanaakaan, mies ei muuta teekään kuin tunkee paskaa elämäänsä silmilleni! Pelkään, että ex saa stressini taas pintaan. Se pysyikin poissa niin kauan, kun heti eron jälkeen ukko ei uskaltanut lähestyä saastansa kanssa. Nyttemmin olen vain jättänyt vastaamatta. Ehkä se loppuu sillä.

Tänään lähden poikien kanssa laavulle makkaranpaistoon. Viikon päästä vietän ystävien kanssa tyttöjen iltaa. Käyn siinä ohessa myös treffeillä. En edes harkitse parisuhdetta, mutta olen päättänyt aloittaa deittailun, jotten unohda naiseuttani. Olisi myös kova hinku lähteä maailmalle. Pakata pojat autoon ja kaahata niin kauas kuin mahdollista. Vuokrata mökki keskeltä Lapin erämaata ja nauttia hiljaisuudesta. Sikäli kuin se on mahdollista lasten kanssa. Sitä kuuluisaa omaa aikaa ilman lapsia en kaipaa lainkaan, koska saan sitä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Enemmän minua stressaa ex kuin lapset.

Koska yksinhuoltajuus tuntuu sopivan minulle paremmin kuin hyvin, olen päättänyt suhtautua miehiin samalla asenteella kuin nuorempana. Silloin minulla oli paljon miespuolisia tuttuja, myös pari vakipanoa, joista en tosin voinut kavereiksi laskea. Siis ihmisiä, joiden kanssa ei ole mitään muuta yhteistä kuin seksi. Miehet ovat verrattomia kavereita, viihdyttävää seuraa ja hyödyllistä energiaa monessakin mielessä. Täytyy vain löytää sellaisia miehiä, joilla on terve arvomaailma, ja jotka osaavat ottaa rennosti naisseurassa ilman alituista flirttiä. Ne miehet ovatkin harvassa ne.